Roolipelaaminen on hauskaa, sosiaalista touhua, jossa kaikki saa huomioida ja pitää hauskaa. Toisin sanoen ihan vitun mahtavaa touhua, ja etenkin kun on oikeaa porukkaa jonka kanssa pelata. Sääli että siitäkään ei tahdo tulla mitään siinä vaiheessa, kun muut pelaavat jo keskenään enkä tahdo sitten olla tiellä, kun en kuulemma ole mikään hyvä ropettaja. Haluaisin silti pelata kamalasti, mutta kun en tahdo olla tiellä, perkele vieköön.

Loppujenlopuksi sellaisesta asenteesta kukaan ei ala ropettamaan - sellaisesta asenteesta kaikki muutkin ystävyyssuhteet ja vapaa-ajan vietot menevät mönkään. Onhan se niille ok kun toinen päättää 'että en nyt taida sittenkään etten ole tiellä', mutta itselle ei ole, ja alkaa vihaamaan kaikkea ympärillään. Loppujenlopuksi siitä voi kehittyä melkoinen farssi, kaikki asiat voivat kaatua kerralla niskaan ja tässä sitä taas ollaan.

Veren näkeminen on lohduttavaa muttei paranna itkua.


Sitä haluaisi pyytää anteeksi, sitä tuleekin pyydettyä anteeksi tuhansia kertoja, mutta tuskinpa sitä voi ottaa vakavasti. Jotkut sanovat vihaavansa sitä, että pitää nöyristellä, mutta en minä muutakaan oikein tiedä.

Se, että ei tunnu tekevän mitään oikein ja kaikki vain rähjäävät kaikesta mitä teen, saa olon tuntumaan täydellisen typeräksi, ahdistuneeksi ja idioottimaiseksi.


Eikä siitä oikein muita voi syyttääkään.

Mutta mitä sitten, kun voi syyttää vain itseään, mutta siitä aiheutuu vain itsesyytöstä koko ajan,

ja oravanpyörä senkun pahenee?

 

Muistio itselle: Hankkiudu psykiatrille ajoissa, vaikka aina menemisen hetkellä tuntuukin että kaikki on ok, ja selkää on helppo kääntää.